Muistan kuinka yksin tunsin olevani vuonna 2006, esikoiseni syntymän jälkeen. Esikoiseni synnytys oli sujunut papereiden mukaan hienosti, mutta kokemus oli ollut minulle traumaattinen. Istuin yöt tietokoneella ja etsin tietoa synnytyksistä, kivunlievityksistä, siitä ahdistavasta tunteesta, jonka vallassa lähes koko ajan olin. Kirjoitin Googlen hakukenttään sanan ”synnytystrauma” ja eteen tuli kasa lääketieteen artikkeleita, joissa kerrottiin konkreettisista, lääketieteellisistä ongelmista, joita synnytyksen kuluessa voi tulla. Mistään en löytänyt sanallakaan selitystä sille, miksi minusta tuntui siltä miltä tuntui.
Jottei kenenkään enää tarvitsisi olla niin yksin, kuin minä tuolloin olin, päätimme ystävieni kanssa ryhtyä tuumasta toimeen ja kirjoittaa kirjan synnytystraumoista. Ei pelkästään niistä lääketieteellisistä komplikaatioista johtuvista, fyysisistä traumoista, vaan erityisesti mielen komplikaatioista, joiden syyt ja seuraukset ovat niin moninaisia. Pitkään meillä menikin, pienten lasten äitejä kun kaikki olemme, ennen kuin pääsimme puhumisesta tarttumaan toimeen.
Ensimmäinen iso askel on nyt otettu ja kirjoituskutsu on laitettu liikkeelle. Olemme jo vastaanottaneet joukon tarinoita ja jopa muutaman haastattelupyynnön. Olemme todella kiitollisia teille kaikille, jotka olette halunneet jakaa tarinanne kanssamme! Lisää tarinoita kaipaamme ja perehdymme niihin jokaiseen ajatuksella.
Jos eläisimme täydellisessä maailmassa, ei tällaista kirjaa tarvittaisi. Toivon kuitenkin tämän kirjan tuovan lohtua niille, jotka sen käsiinsä saavat. Silloin saatatte olla siinä samassa tilanteessa, jossa itse olin kymmenen vuotta sitten. Haluan tämä kirjan tuovan toivoa ahdistuksen ja pahan olon keskelle! Traumasta on mahdollista toipua. Jälkeenpäin on mahdollista tehdä oivalluksia siitä, miten trauma ohjasi elämän kulun toiseen suuntaan ja jopa mitä hyvää siitä on seurannut.
Kerttuliisa
Loppu hyvin, kaikki hyvin? 