Vauva on syntynyt. Sinusta on tullut äiti. Teistä on tullut perhe. Perheessänne on nyt uusi ihana ihminen. Kaiken pitäisi olla hyvin. Sinun pitäisi olla onnellinen. Sinun pitäisi olla huojentunut. Mutta et ole. Kaiken kauniin rikkoo särö, auringonpaisteen loiston pilaa musta pilvi. Olet kykenemätön tuntemaan sitä onnea ja iloa, jota sinun pitäisi kokea ja jota sinun oletetaan kokevan. Olet tullut äidiksi, mutta huonoksi ja alun alkaen epäonnistuneeksi sellaiseksi.
Ihmiset onnittelevat. He olettavat sinun olevan iloinen uudesta kauan toivotusta ja odotetusta perheenjäsenestä. Väsynyt toki, mutta täynnä äitiyden auvoa, kaikki arvelevat. Hormonit selittävät sen, kun itket, vanhemmaksi tuleminen on aina vaikeaa, kaikki kertovat. Mutta kuitenkin tunnet itsesi ulkopuoliseksi. Vaikka olette hetken päätähtiä, haluaisit vain sulkeutua kotiisi. Et pysty olemaan odotusten mukainen. Et ole onnellinen, et edes iloinen. Olet vain ahdistunut, yksinäinen tai outo. Jos romahdat, kaikkien mielestä olet masentunut ja tarvitset vain lepoa, taukoa vauvasta tai masennuslääkkeitä. Kukaan ei ymmärrä, koet olevasi maailman yksinäisin ihminen. Edes ammattilaisapu ei johda mihinkään, puhut tyhjälle huoneelle, jossa ei ole ketään, joka ymmärtäisi sanojasi.
Ystävät ja sukulaiset ihastelevat vauvaa. Rakastat häntä, hoidat häntä, huolehdit hänestä, mutta hän muistuttaa sinua siitä hetkestä, joka nousee päähäsi aamiaisella, imettäessäsi, illalla nukkumaan mennessäsi, yöllä herätessäsi. Ehkä kukaan muu ei edes huomannut sitä hetkeä, tai kaikki kyselevät, miten olet toipunut juuri siitä synnytyksen käänteestä. Ehkä kyseessä oli epäkunnioittava käytös, julmat ajattelemattomat sanat tai ehkä sait itseesi niin monta tikkiä, että ne kursittiin ajatuksiisi asti. Hetki on painunut polttoraudalla mieleesi, etkä pääse siitä eroon, vaikka yrität mitenkä järkeistää tapahtunutta. Ajatuksesi pyörivät synnytyksessä, sen käänteissä. Arvioit aina vaan uudelleen, missä kohtaa lähdit väärälle polulle, mikä mutka vei sinut eksyksiin. Yrität pakottaa itsesi nauttimaan vauvantuoksusta, mutta olet jossakin muualla. Siellä mikä haisee sairaalalta, pelolta tai eritteiltä.
Et ehkä tunne olevasi masentunut. Pikemminkin paniikissa, peloissasi tai häpeissäsi ja arvoton. Syytät ehkä itseäsi tapahtuneesta. Mietit, mitä sinun olisi pitänyt toimia toisin, jottei siihen tilanteeseen olisi jouduttu. Syytät kehoasi siitä, että se petti sinut. Et ehkä jaksa uskoa, että se osaisi pitää sinut elossa edes seuraavan yön yli. Uskallatko nukahtaa, selviätkö aamuun asti? Vai pitäisikö sinun valvoa lapsesi hengitystä, ansaitsetko häntä ollenkaan? Jokainen ero läheisestäsi tuntuu viimeiseltä. Olet varma, että puolisosi joutuu liikenneonnettomuuteen työmatkallaan. Näet kuoleman mahdollisuuden kaikkialla. Uskosi elämän jatkuvuuteen on kadonnut jonnekin juuri sillä hetkellä, jolloin sen tulisi vallata vanhemmaksi syntyvä ihminen koko voimallaan.
Saat fyysisiä oireita neuvolaan menemisestä. Sinun on vaikea hengittää, pelkäät jälkitarkastusta niin että oksennat. Kätesi ja jalkasi alkavat täristä kokatessasi niin, että sinun on pakko istua rauhoittumaan. Sydämesi lyö niin, että pelkäät sen pomppaavan ulos rinnasta. Itkukohtaukset ravistelevat sinua arvaamattomissa tilanteissa, etkä enää uskalla jäädä yksin. Et usko, että pystyt ikinä enää rakastelemaan puolisoasi. Et koe, että olet nainen tai enää edes ihminen. Ehkä haluat unohtaa koko kehollisuutesi navasta alaspäin, synnytys on häpäissyt ja raadellut sinut niin, että et enää halua olla nainen siten, kuin aikaisemmin. Olet itsellesi vieras, tunteesi ja kokemuksesi on käsittämätön.
Ehkä haluat kontrolloida kaikkea. Vauvaa on helpompi syöttää pullosta, kun voi varmistaa millimääräisesti maidon menekin. Tiukkaan aikataulutukseen tukeutuminen helpottaa ahdistusta. Laitat öisin kellon soimaan, jotta voit syöttää vauvan ajallaan tai ainakin tarkistaa sen, onko hän vielä hengissä. Et ehkä uskonut olevasi sellainen äiti, mutta mikään mukaan ei auta.
Olet jo vakaasti päättänyt, että tätä et halua kokea enää koskaan. Tämä sai olla viimeinen kerta kun altistat itsesi tällaiselle hulluudelle. Loput lapsihaaveet joutavat romukoppaan. Ja vaikeaahan se olisikaan, koska seksi, jota lasten tekemiseen ehkä tarvitaan, ei enää tule kuuloonkaan.
Olet muuttunut. Tietenkin, sinustahan on juuri tullut äiti, ehkä jo toistamiseenkin. Mutta tässä on jotain muutakin, jotain paljon pahempaa, jotain paljon pelottavampaa, jotain paljon, paljon hallitsemattomampaa. Yrität ehkä taistella sitä vastaan vihaisena, etsiä tietoa, etsiä vertaistukea, yrität ymmärtää.
Kärsit mahdollisesti synnytystraumasta, tarkemmin ottaen postraumaattisesta stressireaktiosta.
Riikka