Tältäkö se tuntuu?

Vauva on syntynyt. Sinusta on tullut äiti. Teistä on tullut perhe. Perheessänne on nyt uusi ihana ihminen. Kaiken pitäisi olla hyvin. Sinun pitäisi olla onnellinen. Sinun pitäisi olla huojentunut. Mutta et ole. Kaiken kauniin rikkoo särö, auringonpaisteen loiston pilaa musta pilvi. Olet kykenemätön tuntemaan sitä onnea ja iloa, jota sinun pitäisi kokea ja jota sinun oletetaan kokevan. Olet tullut äidiksi, mutta huonoksi ja alun alkaen epäonnistuneeksi sellaiseksi.

Ihmiset onnittelevat. He olettavat sinun olevan iloinen uudesta kauan toivotusta ja odotetusta perheenjäsenestä. Väsynyt toki, mutta täynnä äitiyden auvoa, kaikki arvelevat. Hormonit selittävät sen, kun itket, vanhemmaksi tuleminen on aina vaikeaa, kaikki kertovat. Mutta kuitenkin tunnet itsesi ulkopuoliseksi. Vaikka olette hetken päätähtiä, haluaisit vain sulkeutua kotiisi. Et pysty olemaan odotusten mukainen. Et ole onnellinen, et edes iloinen. Olet vain ahdistunut, yksinäinen tai outo. Jos romahdat, kaikkien mielestä olet masentunut ja tarvitset vain lepoa, taukoa vauvasta tai masennuslääkkeitä. Kukaan ei ymmärrä, koet olevasi maailman yksinäisin ihminen. Edes ammattilaisapu ei johda mihinkään, puhut tyhjälle huoneelle, jossa ei ole ketään, joka ymmärtäisi sanojasi.

Ystävät ja sukulaiset ihastelevat vauvaa. Rakastat häntä, hoidat häntä, huolehdit hänestä, mutta hän muistuttaa sinua siitä hetkestä, joka nousee päähäsi aamiaisella, imettäessäsi, illalla nukkumaan mennessäsi, yöllä herätessäsi. Ehkä kukaan muu ei edes huomannut sitä hetkeä, tai kaikki kyselevät, miten olet toipunut juuri siitä synnytyksen käänteestä. Ehkä kyseessä oli epäkunnioittava käytös, julmat ajattelemattomat sanat tai ehkä sait itseesi niin monta tikkiä, että ne kursittiin ajatuksiisi asti. Hetki on painunut polttoraudalla mieleesi, etkä pääse siitä eroon, vaikka yrität mitenkä järkeistää tapahtunutta. Ajatuksesi pyörivät synnytyksessä, sen käänteissä. Arvioit aina vaan uudelleen, missä kohtaa lähdit väärälle polulle, mikä mutka vei sinut eksyksiin. Yrität pakottaa itsesi nauttimaan vauvantuoksusta, mutta olet jossakin muualla. Siellä mikä haisee sairaalalta, pelolta tai eritteiltä.

Et ehkä tunne olevasi masentunut. Pikemminkin paniikissa, peloissasi tai häpeissäsi ja arvoton. Syytät ehkä itseäsi tapahtuneesta. Mietit, mitä sinun olisi pitänyt toimia toisin, jottei siihen tilanteeseen olisi jouduttu. Syytät kehoasi siitä, että se petti sinut. Et ehkä jaksa uskoa, että se osaisi pitää sinut elossa edes seuraavan yön yli. Uskallatko nukahtaa, selviätkö aamuun asti? Vai pitäisikö sinun valvoa lapsesi hengitystä, ansaitsetko häntä ollenkaan? Jokainen ero läheisestäsi tuntuu viimeiseltä. Olet varma, että puolisosi joutuu liikenneonnettomuuteen työmatkallaan. Näet kuoleman mahdollisuuden kaikkialla. Uskosi elämän jatkuvuuteen on kadonnut jonnekin juuri sillä hetkellä, jolloin sen tulisi vallata vanhemmaksi syntyvä ihminen koko voimallaan.

Saat fyysisiä oireita neuvolaan menemisestä. Sinun on vaikea hengittää, pelkäät jälkitarkastusta niin että oksennat. Kätesi ja jalkasi alkavat täristä kokatessasi niin, että sinun on pakko istua rauhoittumaan. Sydämesi lyö niin,  että pelkäät sen pomppaavan ulos rinnasta. Itkukohtaukset ravistelevat sinua arvaamattomissa tilanteissa, etkä enää uskalla jäädä yksin. Et usko, että pystyt ikinä enää rakastelemaan puolisoasi. Et koe, että olet nainen tai enää edes ihminen. Ehkä haluat unohtaa koko kehollisuutesi navasta alaspäin, synnytys on häpäissyt ja raadellut sinut niin, että et enää halua olla nainen siten, kuin aikaisemmin. Olet itsellesi vieras, tunteesi ja kokemuksesi on käsittämätön.

Ehkä haluat kontrolloida kaikkea. Vauvaa on helpompi syöttää pullosta, kun voi varmistaa millimääräisesti maidon menekin. Tiukkaan aikataulutukseen tukeutuminen helpottaa ahdistusta. Laitat öisin kellon soimaan, jotta voit syöttää vauvan ajallaan tai ainakin tarkistaa sen, onko hän vielä hengissä.  Et ehkä uskonut olevasi sellainen äiti, mutta mikään mukaan ei auta.

Olet jo vakaasti päättänyt, että tätä et halua kokea enää koskaan. Tämä sai olla viimeinen kerta kun altistat itsesi tällaiselle hulluudelle. Loput lapsihaaveet joutavat romukoppaan. Ja vaikeaahan se olisikaan, koska seksi, jota lasten tekemiseen ehkä tarvitaan, ei enää tule kuuloonkaan.

Olet muuttunut. Tietenkin, sinustahan on juuri tullut äiti, ehkä jo toistamiseenkin. Mutta tässä on jotain muutakin, jotain paljon pahempaa, jotain paljon pelottavampaa, jotain paljon, paljon hallitsemattomampaa. Yrität ehkä taistella sitä vastaan vihaisena, etsiä tietoa, etsiä vertaistukea, yrität ymmärtää.

Kärsit mahdollisesti synnytystraumasta, tarkemmin ottaen postraumaattisesta stressireaktiosta.

 

Riikka

Advertisement

Sosiaalinen media ja synnytyksen jälkeinen elämä

Elämme sosiaalisen median maailmassa ja välillä raja yksityisen ja julkisesti jaetun välillä saattaa hämärtyä. On tilanteita, jolloin omat ja oman perheen asiat haluaisi pitää itsellä ja vain itsellä, eikä vuotaa tapahtumia julkisuuteen, kaikkien tietoisuuteen.

Joskus jonkun ystäväni facebook-”seinälle” on alkanut ilmestyä onnitteluita uuden perheenjäsenen saapumisesta. Välttämättä tämän ystävän tilapäivityksissä ei ole ollut mainintoja edes odotuksesta, saatikka sitten vauvan syntymästä. Ihmiset eivät kuitenkaan aina ymmärrä tällaista tapaa toimia ja innostuneena kirjoittelevat vauvantuoksuisia onnitteluitaan. Mutta me ihmiset olemme erilaisia ja mikä toiselle on ihana huomionosoitus, saattaa toiselle olla tunkeutumista yksityiselämään.

Aina ei ole pelkästään kyse siitä, miten kukin omaa yksityisyyttään suojelee. Entäpä sitten, jos synnytyksessä onkin tapahtunut jotain yllättävää; Äiti ja vauva ovat esimerkiksi teholla taistelemassa hengestään, ja sitten tieto vauvan syntymästä on vuotanut julkisuuteen jonkun hyvää tarkoittavan toimesta? Tai mitäpä jos synnyttänyt nainen on kokenut synnytyksensä traumaattiseksi ja hämmentyneenä makaa osastolla peiton alla itkien, vauvaa rintaansa vasten puristaen. Miltä tuntuvat ihmisten hyvää tarkoittavat onnittelut tilanteessa, jossa itse on valtavan häpeän ja ahdistuksen vallassa yrittäen käsittää mitä juuri on tapahtunut, tilanteessa jossa itse haluaisi olla mieluummin kuollut kuin elossa?

”Mutta loppujen lopuksi, jos vain vauva on kunnossa, niin mitä se haittaa että tieto tulee julki? Loppu hyvin, kaikki hyvin!” Tällaisen kommentin sain itse eräältä tutultani tätä asiaa pohdiskellessani. Vaan me synnytystrauman kokeneet tiedämme, ettei asia ole näin yksinkertainen. Niinpä toivoisin kanssakulkijoiltamme hienotunteisuutta myös tilanteissa, jotka ulospäin vaikuttavat olevan hienosti. ”Vauva syntyi, äiti ja lapsi voivat hyvin!” on tavallinen viesti juuri synnyttäneeltä perheeltä, mutta se ei kerro kuitenkaan sitä, onko äidillä kaikki henkisesti hyvin synnytyksen jälkeen.

Kerttuliisa

Kirjaprojekti käyntiin!

Muistan kuinka yksin tunsin olevani vuonna 2006, esikoiseni syntymän jälkeen. Esikoiseni synnytys oli sujunut papereiden mukaan hienosti, mutta kokemus oli ollut minulle traumaattinen. Istuin yöt tietokoneella ja etsin tietoa synnytyksistä, kivunlievityksistä, siitä ahdistavasta tunteesta, jonka vallassa lähes koko ajan olin. Kirjoitin Googlen hakukenttään sanan ”synnytystrauma” ja eteen tuli kasa lääketieteen artikkeleita, joissa kerrottiin konkreettisista, lääketieteellisistä ongelmista, joita synnytyksen kuluessa voi tulla. Mistään en löytänyt sanallakaan selitystä sille, miksi minusta tuntui siltä miltä tuntui.

Jottei kenenkään enää tarvitsisi olla niin yksin, kuin minä tuolloin olin, päätimme ystävieni kanssa ryhtyä tuumasta toimeen ja kirjoittaa kirjan synnytystraumoista. Ei pelkästään niistä lääketieteellisistä komplikaatioista johtuvista, fyysisistä traumoista, vaan erityisesti mielen komplikaatioista, joiden syyt ja seuraukset ovat niin moninaisia. Pitkään meillä menikin, pienten lasten äitejä kun kaikki olemme, ennen kuin pääsimme puhumisesta tarttumaan toimeen.

Ensimmäinen iso askel on nyt otettu ja kirjoituskutsu on laitettu liikkeelle. Olemme jo vastaanottaneet joukon tarinoita ja jopa muutaman haastattelupyynnön. Olemme todella kiitollisia teille kaikille, jotka olette halunneet jakaa tarinanne kanssamme! Lisää tarinoita kaipaamme ja perehdymme niihin jokaiseen ajatuksella.

Jos eläisimme täydellisessä maailmassa, ei tällaista kirjaa tarvittaisi. Toivon kuitenkin tämän kirjan tuovan lohtua niille, jotka sen käsiinsä saavat. Silloin saatatte olla siinä samassa tilanteessa, jossa itse olin kymmenen vuotta sitten. Haluan tämä kirjan tuovan toivoa ahdistuksen ja pahan olon keskelle! Traumasta on mahdollista toipua. Jälkeenpäin on mahdollista tehdä oivalluksia siitä, miten trauma ohjasi elämän kulun toiseen suuntaan ja jopa mitä hyvää siitä on seurannut.

Kerttuliisa

Kirja synnytystraumasta

Loppu hyvin, kaikki hyvin? -kirja kerää kokemuksia traumaattisesta synnytyksestä ja siitä selviytymisestä. Pyydämme sinulta, traumaattisen synnytyksen kokeneelta, omaa tarinaasi julkaistavaksi. Voit olla synnyttäjä, synnyttäjän kumppani, lapsi tai muu läheinen. Kirjoituspyyntö löytyy täältä. Pyynnössä on kirjoittamisen avuksi kysymyksiä, joita voit kirjoittaessasi pohtia. Jos haluaisit jakaa tarinasi, mutta et saa siirrettyä tarinaasi paperille/näytölle, voimme katsoa yhdessä, olisiko haastattelu mahdollista.

Voit lähettää kertomuksesi osoitteeseen: loppuhyvinkaikkihyvin@gmail.com tai postitse: Loppu hyvin, kaikki hyvin, c/o Emma Dufva/ Avaruus, Hallituskatu 23, 33200 Tampere.

Vastaamme mielellämme kysymyksiisi. Paras tapa ottaa yhteyttä on sähköposti: loppuhyvinkaikkihyvin@gmail.com.